Nyt olisikin aika paneutua hieman Madridin kokoonpanoihin, peluutuksiin ja pelaajien otteisiin. Aloittakaamme ensiksi maalivahtitilanteesta. Itseoikeutettuna maalivahtina toimi tietenkin seuran oma kasvatti ja yksi Madridin ylpeyksistä, Iker Casillas, joka on ehdottomasti maailman luokan veräjänvartija. Casillas piti torjunnoillaan monessa ottelussa Madridia pystyssä ja liiankin monesti Casillas oli joukkueensa viimeinen pelastaja. Liiankin monesti siksi, että oikeastaan vain Casillas oli se, joka pelasi omalla tasollaan ottelusta toiseen, läpi koko kauden.
Ja sitten puolustus. Kovalla odotuksella hankittu Walter Samuel ei vakuuttanut syyskauden aikana kovinkaan paljon. Otteet olivat ailehtelevia ja epävarmoja. Samuel joutuikin kannattajien huonoon suosioon, mutta paransi toki otteitaan joulun jälkeen. Jonathan Woodgatea oli turhaa huhuilla puolustukseen, britin kuntoutus kun yhä jatkui ja jatkui ja lopulta hänen kautensa peruuntuikin kokonaan. Samuelin toppariparina pelasikin yleensä Iván Helguera. Jos Helguera oli kuitenkin keskikentällä, tai pelikiellossa, toisen topparin paikan otti Francisco Pavón. Kummatkaan, eivät Helguera kuin Pavónkaan, vakuttaneet tarpeeksi ja otteet heilahtelivat, tämä toki sai vaikutteita myös keskikentän pohjan heikkoudesta. Oikean laitapuolustajan tontti oli tietenkin Michel Salgadon, joka oli varmentanut ja parantanut pelaamistaan selvästi parista edelliskaudesta. Vasemman laitapuolustajan tontti oli totta kai itseoikeutetusti Roberto Carlosin. Brassin vauhti oli kuitenkin jo hiipunut parhaista päivistä, mutta silti hän jatkoi ihan perusvarmoja otteitaan vasemmalla laidalla tehden silloin tällöin vaarallisia nousuja. Raúl Bravo sai silloin tällöin peliaikaa, mutta (vähästä peliajastaan varmaan johtuen) ei vakuuttanut ollenkaan, ei keskuspuolustuksessa eikä vasemmalla laidalla Carlosin paikalla. Eniten Raúl Bravo sai peliaikaa ja vastuuta helmikuun alkupuolella kun Salgado oli sivussa kolmisen viikkoa loukkaantumisensa vuoksi.
Miten olikaan keskikentän laita? Se olikin aika ajoittain jokseenkin sekasortoinen kokonaisuus. Beckhamia peluutettiin pivotena ja se ei toiminut alkuunsakaan. Aina kun Becks pääsi omalle tontilleen, eli oikealle laidalle, homma toimi jo paljon paremmin. Zinedine Zidanella oli oikeastaan aika vapaat kädet pelinrakentelussa. Paperilla hänen tonttinsa oli vasen laita ja keskusta, mutta karkeasti ottaen Zizou vaelteli aika paljon keskellä. Figo pelasi tuttuun tapaansa oikealla laidalla, mutta monipuolisuudessaan häntäkin käytettiin muutaman kerran hiukan keskemmällä, varsinkin sen jälkeen kun Luxemburgo saapui joukkueen peräsimeen. Santiago Solari ja Guti ovat aina hyviä paikkajia ja heitä käytettiinkin useilla eri pelipaikoilla. Solarista sen verran, että hän kirjoitti sittenkin neljän vuoden jatkosopimuksen helmikuun alussa ja näin siirtohuhut argentiinalaisen osalta katkesivat; siirtohuhut jotka olivat velloneet Solarin yllä jo noin vuoden ajan. Thomas Gravesenin hankinta toikin sitten kaivatusti materiaaliin yhden miehen lisää ja uuden vaihtoehdon puolustavaksi keskikenttäpelaajaksi. Gravesen vakiinnuttikin kovalla vauhdilla pivoten paikan keskikentän alakerrasta ja hän osoittautui loistavaksi hankinnaksi, vaikka epäilijöitäkin oli ollut.
Entäpä sitten hyökkäys? Ykköstykkinä pälyili tuttuun tapaan Ronaldo. Pitkin kautta Ronaldoa moitittiin liikakiloista, huononneesta kunnosta ja laiskuudesta, mutta silti brassi piti pintansa Valkoisten ykkösmaalintekijänä, tosin tammikuun jälkeisellä puoliskolla Ronaldo oli käynyt entistäkin laiskemmaksi ja saamattomammaksi. Raúl pelasi Ronaldosta hiukan alempana tehden kovasti töitä oikeastaan kaikkiin mahdollisiin suuntiin, silti hänenkin puhtinsa jotenkin vain lopahti samoihin aikoihin kuten myös Ronaldon puhti ja myös kapteenia kritisoitiin. Michael Owenin rooli kentällä oli hiukan samanlainen kuin Ronaldonkin: pystypalloihin juoksua ja tappavaa viimeistelyä. Mitään hienouksia Owen ei odotettuun tapaan näytellyt, teki maaleja kun paikka tuli peliaikaansa nähden ihan hyvin. Owenin tilanne helpottuikin selvästi, kun Morientes lähti Liverpooliin. Tammikuussa Valkoisten miehistöön paluun tehnyt Javier Portillo oli hyökkäyspään nokkimisjärjestyksessä selvästi viimeinen.
Real Madrid CF-Juventus FC. Klassikon ainesta. Kaksi suurta joukkuetta vastakkain. Champions Leaguen neljännesvälierien ensimmäinen osaottelu näiden jättiläisten välillä pelattiin Madridissa, el estadio de Santiago Bernabéulla. Ottelu oli odotettuun tapaansa tasainen ja siinä nähtiin vain yksi maali. Sen maalin tekijänä toimi Iván Helguera. Toppari oli noussut vapaapotkutilanteessa ylös ja nousi korkeimmalle kuudentoista alueen siäpuolella. Pallo kaartui maaliin ja kotiyleisö riemuitsi. Näin Madrid lähti 1-0-etuasetelmalla kohti toista osaottelua.
Toinen osaottelu Torinossa, Delle Alpilla oli jännittävä jalkapallonäytelmä. Loppuunmyyty Juventuksen kotistadion vaati omiltaan voittoa ja jatkoonpääsyä. Lopulta Juventus onnistui tasoittamaan yhteislukemat: David Trezeguet pääsi läheltä tälläämään maalin. Madridilaisilla oli myös omat paikkansa, etenkin Ronaldolla, mutta viimeistely ei ollut parasta mahdollista. Juventuksen kivikova puolustus piti ja kesti ja se yritti murtaa Madridin vaarallisilla vastahyökkäyksillä. Lopulta ratkaisua jouduttiin hakemaan jatkoajalta.
Jatkoajan antisankariksi Madridin osalta nousi Salgadoa ottelussa paikannut Raúl Bravo. Keskitys kaartoi kuudentoista alueelle ja Bravo epäonnekseen syötti pallon suoraan taaksepäin Juventuksen Zalayetalle, joka veti suoraan vastapalloon. Laukaus löysi tiensä maaliin, Casillas oli voimaton. Delle Alpi räjähti ja Juventus riemuitsi. Aikaa oli jäljellä enää kaksi minuuttia eikä Madrid pystynyt enää nousemaan tasoihin. Juventus oli jälleen pudottanut Espanjan jättiläiset jatkosta. Delle Alpi kiehui ja hytkyi, los Blancos suri kovaa kohtaloaan.
