KUNINGASLAJIN ROMANTIIKKA
Kun aikoinaan luin uruguaylaisen Eduardo Galeanon loistavan Jalkapallo valossa ja varjossa –kirjan, hämmästyin suuresti uudesta tavasta romantisoida jalkapalloa. Kaunokirjalliset menetelmät yhdistettiin tietoiskuihin ja historiallisiin muisteloihin, jotka kultaavat totuudet vieden kuningaslajin – eli jalkapallon – aivan uusille tasoille. Minä rakastan tuota kirjaa aivan kuten rakastan jalkapalloakin, ja jalkapalloa olen aina rakastanut. En ole koskaan ihastunut jalkapalloon enkä ole koskaan pyytänyt palloa treffeille, sillä jalkapallo on aina ollut osa elämääni; jalkapallon kuumeinen vaikutus on tunkeutunut sisuksiini verenperintönä ja sen vaikutus on aina ollut luonnollinen osa elämääni.
Vuosien saatossa suhtautumiseni jalkapalloon on lujittunut jopa lokeromaiseen tilanteeseen, sillä pyrkimyksenäni on näissä seuraavissa kirjoituksissa nostaa jalkapallon romantiikkaa maittaville tasoille. Ja tällä romantiikalla tarkoitan monipuolista näkökulmaa tapahtuneisiin asioihin. Minulle jalkapalloromantiikka ei ole vain rakkautta lajia kohtaan, kaunista peliä, maaleja ja voittoja, vaan se on sekoitus kaikkea, mitä kaikkea merkittävää tai mullistavaa jalkapallomaailmassa on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Sekä iloiset että surulliset asiat (pienet tai suuret) kietoutuvat tällaisen romantiikan piiriin jättäen jälkeensä realistisen ja joskus jopa karskin jälkimaun. Minun jalkapalloromantiikkani ei ole olemassa sitä varten, että sillä ylistettäisiin helmiäishohteisia pehmytunia kuuluisista pelaajista ja komeista harhautuksista – minun romantiikkani pitää sisällään myös vastenmielisyyttä ja jopa niitä aiheita, joista itse en pidä tai joita en hyväksy.
Pohjimmiltaan minun jalkapalloromantiikkani on ulkokuoreltaan klassikkomainen asia tai tapahtuma, joka on saanut tarunhohtoiset siivet. Niillä siivillä se lentelee historian lehtereillä jättäen jälkeensä jälkipoltteen, joka ei voi olla kiinnostamatta todellista jalkapalloihmistä – henkilöä, joka ei anna jalkapallon elää mukanaan, vaan antaa itsensä elää jalkapallon mukana.
Seuraavat jalkapalloromanttisesti tärkeät katsaukset olen valikoinut hetken mietinnän ja mieltymyksieni mukaan, vaikka joukkoon olisi mahtunut monia muitakin romantiikan kehtoon kuuluvia tapahtumia, pelaajia, stadioneita ja niin edespäin. Kahdeksan aihetta on kuitenkin mielestäni riittävä määrä osoittaakseen konkreettisesti sen, mitä jalkapalloromantiikalla todella tarkoitan ja mitä sillä yritän ylipäätään selittää.
1. Maracanãzo
Brasiliassa pidettyjen MM-kisojen loppuottelu (joka ei varsinaisesti ollut loppuottelu, vaan sarjamuotoisen lohkon viimeinen ratkaiseva ottelu) pelattiin Rio de Janeiron megalomaanisella Maracanã-stadionilla, joka on edelleen maailman suurin jalkapallostadion. Kesällä 1950 Maracanãlla Brasilia-Uruguay-ottelussa paikan päällä oli vajaat 200 000 katsojaa ja tasapeli olisi riittänyt isäntämaalle sen ensimmäiseen maailmanmestaruuteen. Kaikki pitivät brassien voittoa varmana ja Julet Rimet’n voittopokaali odotti päästä isäntien käsiin.
Jalkapallohistoriassa jokainen MM-finaali on tietysti merkittävä ja mieleenpainuva tapahtuma, mutta jalkapalloromantiikan kannalta Maracanãzo (niin kuin kyseinen ottelu sai myöhemmin nimekseen) on aivan omissa sfääreissään. Kävi nimittäin niin, että maailma ei ole koskaan todistanut kahdensadantuhannen ihmisen olevan niin hiirenhiljaa kuin tuona brasilialaisittain suurena surun päivänä.
Brasilia ei voittanut, vaan hävisi. Kaikki meni kokonaan toisin kuin oli odotettu. Jokainen oli ollut niin varma isäntäjoukkueen voitosta, että edellisiltana Brasilian pelaajat olivat saaneet lahjoina kultakellot, joihin oli kaiverrettu teksti: ”Maailmanmestarille”. Kaiken piti mennä niin kuin oli suunniteltu, mutta pienellä Uruguaylla oli sanansa sanottavana.
Isännät vei johtoon Friaça ja kaikki näytti edelleen menevän suunnitelmien mukaan, kuin sadussa konsanaan. Uruguay kuitenkin onnistui tasoittamaan Schiffianon maalilla, ja tuolloin Maracanã ja koko Brasilia vaipui syvään huoleen. Tasapelillä Brasilia oli edelleen toki mestaruudessa kiinni, mutta silti epävarmuus painoi katseita alaspäin – mestaruuden tavoittelu meni liian tiukaksi.
Yksitoista minuuttia ennen loppuvihellystä koko Brasilia hiljeni. Stadionilla olisi voinut kuulla nuppineulankin putoavan nurmelle, sillä kukaan ei edes hiiskahtanut. Maalintekijänä Ghiggia. Brasilian tappajana Ghiggia. Unelmien murskaajana Ghiggia. Maalivahti Barbosan hirviönä Ghiggia. Uruguayn unohtumattomana sankarina Alcides Edgardo Ghiggia!
… ja kuin vaivihkaa ottelun loputtua Rimet kävi luovuttamassa voittopokaalin Uruguayn pelaajille. Lisäksi ranskalainen joutui repimään taskussa olleen puheensa, joka oli tarkoitettu brasilialaisia maailmanmestareita varten. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Brasilia voitti Rimet’n palkinnon omakseen.
2. Tardellin tuuletus
Maailma on nähnyt yhtä paljon hienoja tuuletuksia kuin hienoja maalejakin. Kuitenkin yksi tuuletus on lähes ylivoimaisesti ylitse muiden. Vaikka kyseenomainen Marco Tardellin tuuletus ei näyttävyydeltään ole erikoinen, niin silti se tuo esille kaiken riemun, euforian, ilon ja voiton kiihkon, jota soisi näkevän jokaiselta jalkapalloilijalta jossain vaiheessa uraa; Tardellin tuuletus tuli suoraan sydämestä.
Espanjan vuoden 1982 MM-kisojen loppuottelussa Madridin Santiago Bernabéu –stadionilla kohtasivat Italia ja Länsi-Saksa. Italian hieno joukkue kirkkaimpien pelaajiensa Paolo Rossin ja Dino Zoffin johdolla lähti finaaliin takanaan espanjalaisten tuki.
Tardellin 2-0-maali syntyi kuudennellakymmenennelläyhdeksännellä peliminuutilla. Legendaarinen tuuletus pitää sisällään oikeastaan kaikki mahdolliset tunteet, jotka ihminen ehtii kokea elämänsä aikana – ja kaikki nuo tunteet tiivistyivät Tardellin ulkoisessa ja sisäisessä olemuksessa muutaman sekunnin ajan, kun Italia oli jo käytännössä varmistanut maailmanmestaruutensa Bernabéun nurmella. Tardellin tuuletus kuuluu jalkapalloromantiikkaan myös sen vuoksi, että kesällä 2006 hänen maanmiehensä Fabio Grosso tuuletti samankaltaisesti tehtyään maalin MM-välieräottelussa Saksaa vastaan Dortmundissa jatkoajalla.
3. Heysel
Heyselin tuoma romantiikka hiipii pimeille alueille ja sananmukaisesti rosoisille historianpinnoille, joita ei tekisi mieli muistella ja joihin ei tekisi mieli edes tutustua. Heyselin tragedia on kuitenkin oleellinen osa jalkapallohistoriaa, se on osa jalkapallon tuottamaa väkivaltaa ja järjettömiä aspekteja, jotka vellovat jalkapalloromantiikan ulkolaidoilla ollen mukana aina – tahtoi tai ei.
Brysselin suorastaan ala-arvoisella Heysel-stadionilla Euroopan cupin loppuottelussa vuonna 1985 kohtasivat italialainen Juventus Torinosta ja Liverpool FC. Vanha Rouva voitti ottelun 1-0 Michel Platinin rangaistuspotkumaalilla, joka syntyi kalmanhajuisessa ilmassa, suuren surun ja epätietoisuuden keskellä – pelko raastoi kaikkia ja urheilu oli kääntynyt sodaksi. Loppujen lopuksi kuolinuhreja oli kolmekymmentäyhdeksän, joista kolmekymmentäkaksi italialaisia, neljä belgialaisia, kaksi ranskalaisia ja yksi irlantilainen. Kukin kuoli tavallaan: tallautui, halkaisi kallonsa tai tukehtui. Jälkikäteen la Juven kannattajat vannoivat kostoa liverpoolilaisille ja englantilaisseurat olivat vuosia pannassa eurocupeista.
Heyselin tragedia kuvastaa ihmisen varomattomuutta ja yleistä tyhmyyttä siitä, että oikeita tekoja aletaan tehdä vasta silloin, kunnes on tapahtunut jotain niin kamalaa, että muutoksia täytyy asian tiimoilta tapahtua. Heysel jätti suuren vaikutuksen jalkapallohistoriaan ja nimenomaan sen pimeisiin puoliin, jotka ottavat kiinteästi osaa romantiikan kehtoon laulaen hymnejä kuolemasta, järkytyksestä, elämän epäreiluudesta ja ylikiehuneista teoista. Rauha heille kaikille, jotka kuolivat tuona mustana päivänä kahdeskymmenesyhdeksäs toukokuuta vuonna 1985.
4. Jumalan Käsi
Vuonna 1986 Diego Armando Maradona intti groteskisesti, ettei hän käyttänyt kättään – se oli Jumala, joka kättä käyttöi. Vuosia myöhemmin Diego on haistattanut pitkät aiemmille puheilleen ja puhunut avoimesti ”pienestä tempustaan”, jonka hän esitti Meksikon vuoden 1986 MM-kisoissa välieräottelussa Englantia vastaan.
Diegon käsimaali Azteca-stadionilla on maailman kuuluisin käsimaali ja ehkäpä myös maailman kuuluisin huijaus. Eräällä tavalla Diegon maalia pidetään nykypäivänä jopa täysin hyväksyttävänä ja moraalisesti oikeana tekona, vaikka maali syntyikin sääntöjenvastaisesti. Argentiina kuitenkin maksoi jalkapallon kautta Englannille kostoa hävitystä Falklandin sodasta ja porhalsi aina ikimuistoiseen maailmanmestaruuteen saakka.
Jumalan Käsi –maali on enemmän kuin jalkapalloa ja urheilua, se on taidetta, se on elämää. Se on inhimillisyyttä, viettelevää huijarin vetovoimaa ja oikeudenmukaisuuden yllättävää toimintaa. Niin kuin Maradona on kaikista pelaajista romanttisin, niin on hänen käsimaalinsa myös kaikista maaleista romanttisin, sillä sen tarunhohtoisuus ei häivy koskaan pois suurten jalkapallotapahtumien kerroksesta. Kauan eläköön nero nimeltä Diego Armando Maradona!
