Jos olisin culé, en voisi katsoa tuota kuvaa sekuntiakaan. Mutta kun en ole, nautin tuon kuvan ainutlaatuisesta tunnelmasta, otan siitä jokaisen siemauksen ja kiihotan sillä uhoavaa mieltäni. Ja tuo kuva ei oikeuta kertomaan, mutta silti sen avulla on jotain myös kerrottava. Puyol on... niin, sanat eivät oikein riitä kuvailemaan Puyolin ilmeen epätoivoisuutta, tietämättömyyttä ja suunnatonta hätää - kuin joku olisi polttanut hänen talonsa, varastanut rakkaimmat asiat, tuhonnut saavutukset. Rijkaard ei osaa lohduttaa, hänen pitäisi osata auttaa, mutta huomattuaan kykenemättömyytensä, hän jättää Puyolin vaille suojaa ja turvaa ojentaen kätensä vain kylmän symbolisesti ilman todellista apua.
"Mitä nyt tapahtuu?"
"En tiedä, poikani."
Sisimmässään Puyol jos kuka tietää, mitä tapahtuu ja mitä hänen pahimmissa painajaisunissaan tulee tapahtumaan. Valkoinen Voima nousee Kastilian lakeuksilta ja ulotuttaa raapaisevan kouransa rannikoille - pelillisesti se kävi jo vaurioittamassa katalaaneja ja tuolloin ainut pelastaja sinipurppuralle oli Lionel Messi. Nyt kuitenkin Barsa on ahdingossa, vaikka kaikki on vielä täysin auki. Voi olla, että tällä kirjoituksella ei kesäkuun 17. päivä ole merkitystä, mutta voi olla että tämä nousee suureen arvoonsa, kun Cibeles hautautuu valkoiseen vereen, joka virtaa ylväänä ja mahdottoman kauniina tallaten culéjen kyynelet, juoden ne pois ja virtsaten ne takaisin Cibelesin veteen sanoen kaksi merkittävää sanaa: Hala Madrid.